Julkaisemme libanonilaisyyntyisen valtiotieteilijän ja vasemmistoradikaalin Gilbert Achcarin haastattelun Libyan kehityksestä. Monien aatetovereidensa yllätykseksi hän tukee varauksetta YK:n Libyalle määräämää lentokieltoaluetta. Gilbert Achcaria haastatteli Stephen R. Shalom. Haastattelu on alunperin julkaistu Znetissä 19. maalikuuta 2011 ja sitten mm. Neljännen internationaalin International Viewpoint-lehdessä.
x x x
Keitä ovat Libyan oppositiolaiset? Jotkut ovat huomauttaneet, että kapinalliset käyttävät vanha monarkistista lippua.
Tätä lippua ei käytetä monarkian symbolina vaan Libyan valtion hyväksymänä lippuna Italiasta itsenäistymisen jälkeen. Kansannousussa sitä käytetään, koska halutaan hylätä Gaddafin asettama vihreä lippu yhdessä hänen Vihreän kirjansa kanssa, jolla hän apinoi Mao Zedongia ja tämän Pientä punaista kirjaa. Trikolori ei millään muotoa sisällä nostalgiaa monarkiaa kohtaan. Yleisimmän tulkinnan mukaan sen värit symbolisoivat Libyan historiallisia maakuntia ja puolikuu ja tähti ovat samoja symboleja kuin Algerian, Tunisian ja Turkin tasavaltojen lipuissa, ne eivät ole monarkian symboleja.
Entä keitä on oppositiossa ? Opposition kokoonpano on heterogeeninen aivan kuten alueen muissa kapinoissa. Se mikä yhdistää kaikki erilaiset voimat on diktatuurin hylkääminen ja demokratian ja ihmisoikeuksien kaipuu. Tämän tuolla puolen on monia erilaisia näköaloja. Libyassa eritoten oppositio koostuu ihmisoikeusaktivisteista, demokratian ajajista, intellektuelleista, heimoaineksista ja islamistisista voimista - hyvin laajasta valikoimasta. Maineikkain poliittinen voima Libyan kapinassa on helmikuun 17. päivän vallankumouksen nuoriso, jolla on demokraattinen ohjelma joka vaatii laillisuutta, poliittisia vapauksia ja vapaita vaaleja. Libyan liikkeeseen kuuluu myös vallanpitäjistä erkaantuneita ja oppositioon liittyneitä armeijan ja hallinnon osia, joita ei ollut Tunisiassa ja Egyptissä.
Niinpä Libyan oppositio edustaa voimien sekoitusta ja peruslinja on ettei niihin ole syytä suhtautua eritavoin kuin alueen muiden kansannousujen toimijoihin.
Onko Gaddafi tai oliko Gaddafi edistyksellinen hahmo?
Kun Gaddafi tuli valtaan 1969, hän oli toista maailmansotaa ja vuoden 1948 nakbaa ( palestiinalaisten katastrofi, suom. huom) seuranneen arabinationalismin aallon myöhäinen ilmentymä. Hän yritti matkia Egyptin johtajaa Gamal Abdel Nasseria, jota hän piti mallinaan ja inspiraation lähteenään. Niinpä hän korvasi monarkian tasavallalla, pakotti USA:n vetäytymään Libyassa sijaitsevasta Wheelusin lentotukikohdasta ja pani vireille yhteiskunnallisen muutosohjelman.
Sitten hallinto siirtyi omalle tielleen radikalisoitumisen myötä ja sai innoituksensa islamisoidusta maolaisuudesta. 1970-luvun lopulla tapahtui laajoja kansallistamisia - lähes kaikki kansallistettiin. Gaddafi väitti luovansa suoran demokratian ja muutti maan nimen tasavallasta kansanjoukkojen valtioksi (jamahirya). Hän teeskenteli muuttaneensa maan suoraan demokratiaan perustuvaksi sosialistiseksi utopiaksi, mutta vain harvat menivät halpaan. "Vallankumouskomiteat" toimivat turvallisuuspalvelun ohella maata valvovana hallintokoneistona. Samanaikaisesti Gaddafi näytteli erityisen taantumuksellista roolia elvyttäessään tribalismin, heimopolitiikan, oman valtansa välineenä. Hänen ulkopolitiikkansa muuttui yhä hullunrohkeammaksi ja useimmat arabit pitivät häntä mielenvikaisena.
Neuvostoliiton kriisin myötä Gaddafi liukui pois sosialistisista verukkeistaan ja avasi talouden lännen liiketoiminnalle. Hän vakuutti, että tähän taloudelliseen liberalisointiin liittyisi poliittinen liberalisointi näin matkien Gorbatšovin perestroikaa niin kuin oli aiemmin matkinut Mao Zedongin "kulttuurivallankumousta", mutta poliittiset lupaukset olivat tyhjiä. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin 2003 käyttäen verukkeenaan joukkotuhoaseita, Gaddafi - siitä huolestuneena että voisi olla seuraava - toteutti äkkinäisen ja yllättävän ulkopoliittisen käänteen ansaiten itselleen sensaatiomaisen arvonnousun "roistovaltion" tasolta länsimaiden läheiseksi liittolaiseksi. Gaddafi oli erityisesti Yhdysvaltojen yhteistyömies "terrorismin vastaisessa sodassa" ja Italian yhteistyömies käännyttäen sen puolesta takaisin Afrikasta Eurooppaan pyrkiviä siirtolaisia.
Näiden muodonmuutosten aikana Gaddafin hallitus oli aina diktatuuri . Mitä tahansa edistyksellisiä toimia Gaddafi onkaan toteuttanut, niin mitään edistyksellistä tai anti-imperialistista ei ole jäljellä hänen hallintonsa viime vaiheessa. Se osoitti diktatorisen luonteensa tavassa, jolla Gaddafi reagoi protesteihin päättäen välittömästi tukahduttaa ne voimalla. Väestölle ei yritettykään tarjota demokraatista ulospääsyä. Hän varoitti mielenosoittajia nyt jo kuuluisassa tragikoomisessa puheessaan: "Me tulemme tuuma tuumalta, talo talolta, katu kadulta…Me löydämme teidät vessoistanne. Me emme tunne armoa emmekä sääliä". Ei ollut yllätys, että Gaddafi oli ainut arabijohtaja joka sätti Tunisian kansaa heidän oman diktaattorinsa Ben Alin kaatamisesta jota hän kuvaili parhaaksi hallitsijaksi jonka tunisialaiset voivat löytää.
Gaddafi turvautui uhkauksiin ja väkivaltaiseen tukahduttamiseen väittäen että mielenosoittajat olivat huumekoukussa al-Qaidaan, joka sekoitti huumeita heidän kahviinsa. Al-Qaidaa syyttämällä hän yritti saada tukea lännestä. Jos Gaddafi olisi saanut minkä tahansa avuntarjouksen Washingtonista tai Roomasta hän olisi ottanut sen iloiten vastaan. Hän itse asiassa ilmaisi syvän pettymyksensä kaveriinsa Silvio Berlusconiin, Italian pääministeriin, jonka kanssa hän oli nauttinut juhlimisesta ja valitti että hänen muut eurooppalaiset "ystävänsä" pettivät hänet. Gaddafista oli todella useiden läntisten johtajien ja muiden eliitin jäsenten ystävä jotka kourallisesta dollareita tekivät itsestään naurunalaisia halailemalla häntä. Itse Anthony Giddens, kolmannen tien näkyvä teoreetikko, seurasi oppilaansa jalanjälkiä tekemällä vierailun Gaddafin luo 2007 ja kirjoitti Guardianissa kuinka Libya oli reformin tiellä ja matkalla Lähi-Idän Norjaksi.
Mikä on arviosi YK.n turvallisuusneuvoston 17. maaliskuuta hyväksymästä päätöslauselmasta 1973?
Päätöslauselma on kirjoitettu tavalla joka huomioi ja ilmeisesti vastaa kansannousun vaatimukseen lentokieltoalueesta. Oppositio on todellakin yksiselitteisesti vedonnut lentokieltoalueen puolesta kunhan ulkomaalaisia joukkoja ei sijoitettaisi Libyan maaperälle. Gaddafilla on asevoimien eliittijoukot ilmavoimineen ja tankkeineen ja lentokieltoalue voisi todellakin neutralisoida hänen tärkeimmän sotilaallisen etulyöntiasemansa. Kansannousun vaatimus heijastui päätöslauselman tekstissä, joka valtuutti YK:n jäsenvaltiot "ryhtymään kaikkiin tarvittaviin keinoihin Libyan arabialaisen Jamahiryan hyökkäysuhan alaisten siviilien ja siviilialueiden, mukaan lukien Bengas, suojelemiseksi samaan aikaisesti poissulkien kaikki ulkomaiset miehitysjoukot Libyan alueen kaikissa kolkissa" Päätöslauselma totesi "kaikkien lentojen kieltämisen Libyan arabialaisen jamahiryan ilmatilassa siviilien suojelun helpottamiseksi.
Nyt päätöslauselman sanamuodoissa ei ole kylliksi rajoituksia jotka estäisivät sen käyttämisen imperialistisiin tarkoituksiin. Vaikka kaikkien toimien tarkoitukseksi on oletettu siviilien suojeleminen eikä "hallituksen vaihtaminen" sen määrittely vastaako toiminta tätä päämäärää vai ei on jätetty intervention tekeville valloille eikä kansannousulle eikä edes turvallisuusneuvostolle itselleen. Päätöslauselma on hämmästyttävän epäselvä. Mutta huomioiden kiireen estää joukkomurha, joka olisi väistämättä seurannut Gaddafin joukkojen hyökkäyksestä Bengasiin ja kaikkien vaihtoehtoisten keinojen puuttumisen tämän toteuttamiseksi, ei ole perusteltua syytä vastustaa päätöslauselmaa.
Lännen vastaus maistuu tietenkin öljyltä. Länsi pelkäsi pitkää konfliktia. Jos suuri joukkomurha toteutuisi, heidän olisi laitettava Libyan öljy kauppasaartoon pitäen öljyn hinnan korkealla millä tämän maailmantalouden tilanteen huomioiden voisi olla vakavia seurauksia Jotkut maat, mukaan lukien Yhdysvallat, toimivat vastentahtoisesti. Vain Ranska esiintyi voimakkaasti lujan toiminnan puolesta, mikä voi johtua siitä ettei Ranskalla toisinkuin Saksalla ( joka pidättäytyi turvallisuusneuvoston äänestyksessä), Britannialla ja ennen kaikkea Italialla ole paljon pelissä Libyan öljyssä ja se toivoo saavansa suuremman osan Gaddafin jälkeisenä aikana.
Me kaikki tiedämme länsivaltojen verukkeet ja kaksoisstandardit. Esimerkiksi niiden huolenpitoa ilmapommitusten kohteiksi joutuneita siviileistä ei sovellettu Gazassa 2008-2009, jolloin Israelin sotilaskoneet tappoivat satoja siviileitä laittoman miehityksen ylläpitämiseksi. Tai tosiasia että Yhdysvallat sallii Bahrainissa, jossa sillä on suuri laivastotukikohta, liittolaishallituksensa tukahduttaa paikallisen kansannousun muiden Washingtonin alueellisten vasallien avulla.
Tosiasiana pysyy kuitenkin, että mikäli Gaddafin olisi sallittu jatkaa sotilaallista offensiiviaan ja vallata Bengas siellä olisi tapahtunut suuri joukkomurha. Tässä on tapaus, jossa väestö on todellisessa vaarassa eikä ole käytettävissä vaihtoehtoa sen suojaamiseksi. Gaddafin hyökkäys oli tuntien tai korkeintaan päivien päässä. Anti-imperialistisen periaatteen nimissä et voi vastustaa toimintaa, joka estää siviilien joukkomurhan. Samalla tavalla, vaikka tiedämme hyvin poliisin luonteen ja kaksoisstandardit porvarillisessa valtiossa, et voi antikapitalististen periaatteiden nimissä syyttää ketään heille soittamisesta kun jotakuta uhkaa raiskaus eikä ole vaihtoehtoista tapaa pysäyttää raiskaajia.
Tämä tarkoittaa että asettumatta lentokieltoa vastaan meidän on ilmaistava vastarintamme ja edistettävä täydellistä valppautta sitä toteuttavien valtioiden toimien tarkkailussa jotta oltaisiin varmoja etteivät ne mene pidemmälle kuin suojele siviileitä, kuten YK:n turvallisuusneuvoston mandaatti määrää. Katsoessani televisiosta Bengasissa päätöslauselman hyväksymistä juhlivia väkijoukkoja näin heidän keskellään suuren kyltin, jossa luiki arabiaksi: "Ei ulkomaista interventiota." Ihmiset tekivät eron maajoukkojen sijoittamista merkitsevän "ulkomaisen intervention" ja suojaavan lentokiellon välillä. He vastustavat ulkomaalaisia joukkoja. He ovat tietoisia vaaroista eivätkä luota länsivaltioihin kuten on viisasta.
Niinpä vetääkseni yhteen minä uskon että anti-imperialistisesta perspektiivistä ei voida eikä pidä vastustaa lentokieltoa ottaen huomioon ettei ole käsillä vaihtoehtoa vaarassa olevan väestön suojaamiseksi. Egyptiläisten on raportoitu aseita Libyan oppositiolle ja tämä on hienoa, mutta sillä ei sinällään ole merkitystä Bengasin asukkaiden pelastamiseksi ajoissa. Mutta jälleen kerran: on säilytettävä hyvin kriittinen asenne siihen mitä länsimaat voivat tehdä.
Mitä tapahtuu nyt?
On vaikea sanoa mitä tapahtuu nyt. YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma ei kehota hallituksen vaihtamiseen, siinä kyse on siviilien suojelemisesta. Gaddafin hallinnon tulevaisuus on epävarma. Avainkysymys on josko me näemme hallinnon asevoimien hajaantumiseen johtavan kansannousun uusiutuvan läntisessä Libyassa, mukaan lukien Tripoli. Jos tämä tapahtuu, Gaddafi voidaan syrjäyttää nopeasti. Mutta mikäli hallitus onnistuu säilyttämään lujan otteen lännessä, silloin maa tosiasiassa jakautuu., vaikka YK:n päätöslauselma vahvistaa Libyan alueellisen ja kansallisen yhtenäisyyden. Se voi olla mitä hallitus tavoittelee kun on julistanut tulitauon YK:n päätöslauselman mukaisesti.(+ )Silloin voimme odottaa pitkittynyttä pattitilannetta Gaddafin valvoessa länttä ja opposition itää. Ottaa ilmeisesti aikaa ennen kuin opposition Egyptistä tai Egyptin kautta saamat aseet otetaan käyttöön siihen määrään, että kyetään aiheuttamaan tappio Gaddafin joukoille. Ottaen huomioon Libyan alueen luonteen kyseeseen tulee vain tavanomainen sodankäynti eikä kansan sota, liikkuva sota alueen valtavien etäisyyksien yli. Siksi lopputulosta on vaikea ennakoida. Peruslinja om että meidän pitäisi tukea Libyan demokraattisen kansannousun voittoa. Sen tappio Gaddafin käsissä olisi vakava takaisku joka vaikuttaisi kielteisesti vallankumoukselliseen aaltoon joka nyt ravistelee Lähi - Itää ja Pohjois-Afrikkaa.
(+) Gaddafin hallinto käytti aselepojulistusta vain Benagasiin hyökkäyksen savuverhona. Parisiisissa 19. maaliskuuta pidetyn kokouksen nojalla Ranska ja muut liittoutuneet alkoivat iskut Libyaan. Ranskalaiset koneet tuhosivat Bengasia uhanneet Gaddafin kolonnat. (Suom.huom.)
Gilbert Achcar grew up in Lebanon, and is currently Professor at the School of Oriental and African Studies (SOAS) of the University of London. His books include The Clash of Barbarisms: The Making of the New World Disorder, published in 13 languages, Perilous Power: The Middle East and U.S. Foreign Policy, co-authored with Noam Chomsky, and most recently The Arabs and the Holocaust: The Arab-Israeli War of Narratives.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti